Pakki päälle ja alamäkeen
Pakki päälle ja alamäkeen
Olin aiva helvetin loppu ku työt oli ohi. Muistan kuinka viimene vuoro oli sunnuntain iltavuoro ja heti maanantain kasiks kouluun. Oli aika rajuu totutella itteää siihe, et nyt onki menoo heti aamust, ku just painanu koko kesän iltavuoroo.
Ekat pari kuukaut koulus meni ihan hyvin. En kyl sit enää paljoo ottanu työvuoroi ku olin nii väsyny niist ja siit ilmapiirist mikä siel vallitsi.
Aloin kuitenki parin kuukaude jälkee väsymää lisää. Oon aina ollu hirveen tunnolline kaikist töist ja kouluist, et meen aina paikal ja sitä rataa. Ei yhtäkää poissaoloo.
Aloin kuiteki keräämää niit poissaoloi. Vastasin niihin aina et oon kipeenä. Emmä oikeesti ollu. Aloin olee henkisesti vaan niin loppu.
Mun koulunkäynti kärsi. Monet poissaolot. Tekemättömät tehtävät. Aloin pikkuhiljaa kadottaa itteeni. En enää edes tunnistanu, et kuka oon.
Joskus marraskuussa alkoikin eka työharjoittelu. Muistan, ku istuin ekana aamuna autossa ja mietin, et "mä voin viel kääntyy pois". Ahdisti mennä uuteen paikkaan. Menin kuitenkin.
Kuus viikkoo vierähti ihan sairaan nopeesti. Olin alkanu harjottelun aikana taas löytää sitä omaa itteeni ja iloo. Harjoittelupaikas oli aivan mahtava työilmapiiri. Se oli tosi kiva paikka. Aloinki sit ahdistuu siit ajatuksest, et pitäis mennä takas kouluun. Mä kun en taaskaan sopinu oikeen mihinkään porukkaan mukaan.
Olisin mieluummin kotona yksin, ku ihmisten keskel, mut kuitenki yksin.
Joulu tuli ja meni. Samoin uusvuos. Kouluun pitäis mennä, mut 2018 ekana maanantaina päätin, etten mee. Ahdistus oli niin hirvee.
Olin saanu olla muutaman viikom rauhas kotona ja viettää aikaa ihmisten kans, jotka halus myös mun kana viettää aikaa.
En halunnu taas sinne mis olisin yksin.
Sinne mis muut puhuu päälle jos koitan sanoo jotain.
Sinne mis porukka nauraa jos alan sönkkäämään sanoissa.
Sinne... mis vaan ahdistaa koko ajan.
En menny kouluun koko ekana viikkona. En pystyny. Ja mitä pitempään en menny, sitä isompi kynnyksest tuli mennä. Lopulta aloin taas käymään koulussa. Yritin tosissaan. Koitin parhaani mukaan ignooraa sen ahistuksen ja pelon. Tolkuttaa itelleni päähän, et tuun vaan, koska haluan oikeesti oppii ja koska haluun valmistuu.
Ahdistus ja möykky mun kurkussa kuristi ja kasvo koko ajan. Mitä enemmän olin koulussa. Koitin vaan sietää kaiken.
Lopulta olin saanu rutistettuu kaikki jääneet tehtävät ja kokeet. Viiminen kuus viikkoo kestävä työharjottelu voi siis alkaa.
Kävin harjottelussa. Paikka ja työntekijät olivat aivan ihania sielläkin.
Silti en tiiä, mikä mua taas ahdisti. Kyseinen kuus viikkoo tuntu kuudelt vuodelt. Joka päivä ajoin itku kurkussa töihin ja takaisin.
Vapaa-ajan aloin viettää vaan itekseni kotona.
Lopulta ei itkukaan enää tullu.
Ajoin ja menin joka paikas vaan ku pelkkä tunteeton kuori. Ihan ku robotti.
En tuntenu mitää. Olin vaan.
Lopulta harkka loppu. Saisin myös kuulla, että valmistuisinko nyt. Vieläpä kaks kuukautta etuajassa!
Uutiset jotka opettaja viimeisellä käynnillään harkkapaikalla anto, toi mulle ihan pienen ilon tunteen. Olisin nyt valmis!
Kun sain todistuksen käteen katoin sitä aika sanattomana. Vaikka koko viimeiset kolme vuotta oli ollu ylä- ja alamäkee ni sain hyvän torkan. Ei yhtäkään ykköstä. Kaikista työharjotteluista kolmonen (eli paras numero). Ja yli puolet aineista oli kolmosia myös. Loput kakkosia.
Olin todellakin ensimmäistä kertaa elämässäni oikeesti ja aidosti ylpee itestäni!
Onnistuin edes jossain.
Ekat pari kuukaut koulus meni ihan hyvin. En kyl sit enää paljoo ottanu työvuoroi ku olin nii väsyny niist ja siit ilmapiirist mikä siel vallitsi.
Aloin kuitenki parin kuukaude jälkee väsymää lisää. Oon aina ollu hirveen tunnolline kaikist töist ja kouluist, et meen aina paikal ja sitä rataa. Ei yhtäkää poissaoloo.
Aloin kuiteki keräämää niit poissaoloi. Vastasin niihin aina et oon kipeenä. Emmä oikeesti ollu. Aloin olee henkisesti vaan niin loppu.
Mun koulunkäynti kärsi. Monet poissaolot. Tekemättömät tehtävät. Aloin pikkuhiljaa kadottaa itteeni. En enää edes tunnistanu, et kuka oon.
Joskus marraskuussa alkoikin eka työharjoittelu. Muistan, ku istuin ekana aamuna autossa ja mietin, et "mä voin viel kääntyy pois". Ahdisti mennä uuteen paikkaan. Menin kuitenkin.
Kuus viikkoo vierähti ihan sairaan nopeesti. Olin alkanu harjottelun aikana taas löytää sitä omaa itteeni ja iloo. Harjoittelupaikas oli aivan mahtava työilmapiiri. Se oli tosi kiva paikka. Aloinki sit ahdistuu siit ajatuksest, et pitäis mennä takas kouluun. Mä kun en taaskaan sopinu oikeen mihinkään porukkaan mukaan.
Olisin mieluummin kotona yksin, ku ihmisten keskel, mut kuitenki yksin.
Joulu tuli ja meni. Samoin uusvuos. Kouluun pitäis mennä, mut 2018 ekana maanantaina päätin, etten mee. Ahdistus oli niin hirvee.
Olin saanu olla muutaman viikom rauhas kotona ja viettää aikaa ihmisten kans, jotka halus myös mun kana viettää aikaa.
En halunnu taas sinne mis olisin yksin.
Sinne mis muut puhuu päälle jos koitan sanoo jotain.
Sinne mis porukka nauraa jos alan sönkkäämään sanoissa.
Sinne... mis vaan ahdistaa koko ajan.
En menny kouluun koko ekana viikkona. En pystyny. Ja mitä pitempään en menny, sitä isompi kynnyksest tuli mennä. Lopulta aloin taas käymään koulussa. Yritin tosissaan. Koitin parhaani mukaan ignooraa sen ahistuksen ja pelon. Tolkuttaa itelleni päähän, et tuun vaan, koska haluan oikeesti oppii ja koska haluun valmistuu.
Ahdistus ja möykky mun kurkussa kuristi ja kasvo koko ajan. Mitä enemmän olin koulussa. Koitin vaan sietää kaiken.
Lopulta olin saanu rutistettuu kaikki jääneet tehtävät ja kokeet. Viiminen kuus viikkoo kestävä työharjottelu voi siis alkaa.
Kävin harjottelussa. Paikka ja työntekijät olivat aivan ihania sielläkin.
Silti en tiiä, mikä mua taas ahdisti. Kyseinen kuus viikkoo tuntu kuudelt vuodelt. Joka päivä ajoin itku kurkussa töihin ja takaisin.
Vapaa-ajan aloin viettää vaan itekseni kotona.
Lopulta ei itkukaan enää tullu.
Ajoin ja menin joka paikas vaan ku pelkkä tunteeton kuori. Ihan ku robotti.
En tuntenu mitää. Olin vaan.
Lopulta harkka loppu. Saisin myös kuulla, että valmistuisinko nyt. Vieläpä kaks kuukautta etuajassa!
Uutiset jotka opettaja viimeisellä käynnillään harkkapaikalla anto, toi mulle ihan pienen ilon tunteen. Olisin nyt valmis!
Kun sain todistuksen käteen katoin sitä aika sanattomana. Vaikka koko viimeiset kolme vuotta oli ollu ylä- ja alamäkee ni sain hyvän torkan. Ei yhtäkään ykköstä. Kaikista työharjotteluista kolmonen (eli paras numero). Ja yli puolet aineista oli kolmosia myös. Loput kakkosia.
Olin todellakin ensimmäistä kertaa elämässäni oikeesti ja aidosti ylpee itestäni!
Onnistuin edes jossain.
Kommentit
Lähetä kommentti