Olin oikeasti kunnossa

Olin oikeasti kunnossa

Aloin jo seitsemännellä luokalla käydä juttelemassa eri ammatti-ihmisille. Ensimmäisenä juttelin terveydenhoitajan kanssa. Hän sanoi, että mun tulee jutella koulukuraattorin kanssa kerran viikossa.

No aloin sitten käymään kerran viikossa koulun jälkeen kuraattorilla. Kävin siellä jonkun puoli vuotta, kun hän lähti pois ja tilalle tuli uusi. Ihminen oli uusi, mutta samanlaista siellä oli käydä kuin edelliselläkin.

Mut istutettiin pöydän ääreen ja sain kasan lappuja, jotka piti täyttää. Mun piti täyttää ne laput ihan joka kerta. Ei puhuttu mistään. Täytin vain lappuja, joissa kysyttiin kuluneen viiko vointia.

Vaikka muistan, kuinka rastitin useimmat kohdista niin, että sain paljon pisteistä testistä, niin ei asialle mitään tehty.

"Sulla on vaan murrosiän oireita ja huono päivä", se kuraattori sanoi.

Tämäkin kuraattori lähti ja tilalle tuli taas uusi. En olisi halunnut mennä taas täyttämään lappuja. Menin kuitenkin. Kuraattori oli kiva. Ei lappuja. Me oikeasti juteltiin asioista ja kiusaamisesta. Se oikeesti huomasi mun ahdingon.

Kahdeksannella luokalla aloin käydä lasten- ja nuorten polilla. Ekalla käynnillä vanhemmat oli mukana. Puhuin siellä taukoamatta, kuinka huono mun on olla. Ajattelin tosissaan, että nyt kaikki järjestyy.

"Mä en jaksais enää elää", sanoin ihan lopuksi.

Vanhemmat nieli kyyneliä ja mä istuin tunteettomalla ilmeellä katsoen hoitohenkilökuntaa silmiin.

Myöhemmin ne soitteli polilta vanhemmille ja sanoivat, että mä oon kyllä ihan kunnossa, kun jaksan joka aamu kouluun herätä. Tuohon aikaan joo menin kouluun, mutta lähdin usein itkien pois, koska en jaksanut olla siellä, kun ahdisti. Kerran jopa opettaja tuli käskemään minua sisältä välitunnille ja purskahdin itkuun ja sanoin, etten halua mennä, kun joutuisin seisomaan yksin. Jouduin silti ulos ja pinkaisin suoraan koulun porteista ulkopuolelle ja lähdin kotiin.

Oli kuulemma silti kunnossa. Oli kuulemma muita, ketkä oli huonommassa kunnossa. Joilla oli anoreksia. Jotka viiltelivät pahemmin.

Aloin syömään vieläkin vähemmän ja koitin jumpata kotona, jotta tulisi anoreksia. Halusin, että se tulisi, jotta saisin apua. Viiltelin enemmän, jotta saisin apua. En silti saanut.

Hoitaja, jota minun piti tavata polilla, oli aina poissa. Näin sitä ehkä kaksi kertaa.

Sitten puhuin syömisestäni jonkun ravintotietäjän kanssa ja se ensinnäkin puhui mulle siihen sävyyn, kuin olisin pikkuvauva.

"Kuule ku jos sä tolleen syöt välillä ja sit taas et syö niin sä lihotat vaan itteäs."

Kiristelin hampaitani lopputapaamisen ajan ja purskahdin itkuun kun pääsin sieltä. Jumppasin vieläkin enemmän ja kun maha kurni, koitin kestää ja söin kurkkua pahimman nälän selättämiseksi.

Tuolloin en saanut mistään apua. Olin vitsi niille kaikille, jotka kutsuivat itseään ammati-ihmisiksi. Mun mielestä ne oli ite yks vitun iso vitsi.

Kiitän heitä siitä, etten saanut jo silloin apua. Kiitän heitä myös siitä, että kun rehellisesti sanoin kaiken suoraan, mukaan lukien sen, etten jaksa elää ja he sanoivat, etten voi olla sairas, kun puhuin niin avoimesti ja paljon.

Kiitos!