Lasiprinsessa

Sanat satuttavat enemmän, kuin teot Seisoin koulussa välitunnilla. Seisoin jälleen ryhmässä, muiden selkien takana, pääsemättä piiriin. Olin hyvin iloton. En jaksanut enää paljoa puhua kellekään koulussa. Ihmiset loukkaantuivat tästä. Eräs kaverini ainakin loukkaantui... Oli kysynyt monta kertaa, miksen puhu hänelle mitään tai naura hänen jutuilleen. Vastasin aina, etten tiedä. Ei vain naurattanut tai huvittanut puhua. Kohta kuulin, että tämä kaverini oli tullut selkäni taakse ja kutsui mua nimeltä. Käännyin. Hänen takanaan oli toinen tyttö ja liuta poikia. "No?" kysyin. "Mä oon niin kyllästynyt tohon sun ylimieliseen käytökseen!" se huusi. "Muutenki mä en jaksa kattoo tota sun vitun finnistä, ja rumaa naamaa enää! On muutenkin ällöä, kun et hoida sun finnejäs!" se jatkoi huutamista. Musta ei oikein tuntunut miltään. Katoin vaan sitä ilmeettömänä silmiin ja otin huudot vastaan. Olin niin poikki, ettei hetkauttanut enää mikään. Va...

Mielikuvitusmaailma Kahdeksannelle luokalle mentäessä, kaikki oli jo ihan päin helvettiä. Mun ainoa kaverit tuohon aikaan olivat kirjat, päiväkirja ja veitsi. Surullista, mutta totta. Jokaikinen päivä mua ahdisti ja tunsin oloni tosi pahaksi. Vihasin koulua aina vain enemmän. Kasilla kuitenkin näille kiusaajille puhuttiin. Rehtori puhui niille ja ne ei enää kiusanneet. Oli silti jo myöhäistä. Olin jo saanut niin paljon iskuja, ettei niitä enää helpolla parannettu. Syömisestä tuli vaikeeta.  Ruoka ei oikein enää maistunut. Vitun läski,  kaikui vain päässäni. Koulussa en käynyt enää ruokailussa. Kotona saatoin istua tunninkin syömässä yhtä leipäpalaa. Yritin näyttää kotona, että söin, vaikka se oli vaikeaa. Välillä äiti vahti, että syön. Ruoka ei maistunut miltään suussa. Jauhoin yhtä suupalaa kauan. Nielaisin vaikeasti. Otin taas ihan minimaalisen suupalan, jota jauhoin taas kauan. Paniikkikohtaukset alkoivat.  Ne tulivat usein yöllä. Sitten niitä alko...

Katastrofin ainekset: osa 2 Tässä jatko-osa viimeksi kirjoittamaani... Kerran vapaa-ajalla tämä sama tyttö luokaltani ja pihaltamme vietti aikaa kanssani. Kävelimme ulkona ja juttelimme. Hän kertoi, että oli viillellyt, koska joku hänen ihastuksensa oli vastannut hänelle, ettei tykkää tästä. Kaveri näyttikin minulle hyvin ohuet, juuri ja juuri näkyvät pienet viirut. Jo kuudennella luokalla toinen kiusaajistani viilteli ja esitteli niitä jälkiä kehuen kaikille. Tiesin siis tästä. Näistä sainkin ajatuksen purkaa pahaa oloa. Joka päivä, musta tuntui tosi pahalta. Aloin vihata koulua, mutta menin sinne, koska oli pakko ja muuten tulee äidille poissaoloilmoitus ja sitä en halunnut. Yhtenä päivänä tämä "kaverini" huomasi koulussa, että olin itsekin viillellyt. Mulla oli käsi täynnä punaisia viiruja ja hän sanoi, etten voi noin tehdä. Juttelimme kahdestaan asiasta ja hän sanoi, että kertoo luokanvalvojallemme, jos teen niin vielä uudestaan. Seuraavana päivänä kaikki s...

Katastrofin ainekset: osa 1 Nyt kerron yläasteestani. Tästä ajasta on paljon huonoja muistoja ja tekee kipeää muistella yläasteaikaa uudestaan. Oikeastaan en muista yhtäkään hyvää muistoa tästä ajasta. Mua pelotti yläaste hirveästi. Onko mulla siellä kavereita? Millaista yläaste ylipäätään on? Olin kuullut koulusta kuitenkin ihan positiivisia juttuja, kun vuotta vanhempi ystäväni oli kyseisessä koulussa ollut jo vuoden. Aloitin yläasteen jännittynein tuntein. Muistan vieläkin, kun kaikki uudet seiskaluokkalaiset seisoivat salissa, niin kuin mäkin. Siellä rehtori kuulutti nimiämme ja sen, mille luokalle menimme. Luokat saatiin kasaan ja sitten ilmoitettiin luokanvalvojat. En kauhean hyvin muista tuota aikaa. Tuntuu, että siitä olisi ikuisuus, vaikka siitä on vain kahdeksan vuotta aikaa, kun aloitin seiskaluokkalaisena uudessa koulussa. Luokkalaiset olivat onneksi kaikki tuttuja. Ala-asteeni luokalta oli samoja luokkalaisia luokalla ja loput olivat ala-asteen rinnakkaisluokk...