Katastrofin ainekset: osa 1

Katastrofin ainekset: osa 1

Nyt kerron yläasteestani. Tästä ajasta on paljon huonoja muistoja ja tekee kipeää muistella yläasteaikaa uudestaan. Oikeastaan en muista yhtäkään hyvää muistoa tästä ajasta.

Mua pelotti yläaste hirveästi. Onko mulla siellä kavereita? Millaista yläaste ylipäätään on? Olin kuullut koulusta kuitenkin ihan positiivisia juttuja, kun vuotta vanhempi ystäväni oli kyseisessä koulussa ollut jo vuoden. Aloitin yläasteen jännittynein tuntein. Muistan vieläkin, kun kaikki uudet seiskaluokkalaiset seisoivat salissa, niin kuin mäkin. Siellä rehtori kuulutti nimiämme ja sen, mille luokalle menimme. Luokat saatiin kasaan ja sitten ilmoitettiin luokanvalvojat.

En kauhean hyvin muista tuota aikaa. Tuntuu, että siitä olisi ikuisuus, vaikka siitä on vain kahdeksan vuotta aikaa, kun aloitin seiskaluokkalaisena uudessa koulussa.

Luokkalaiset olivat onneksi kaikki tuttuja. Ala-asteeni luokalta oli samoja luokkalaisia luokalla ja loput olivat ala-asteen rinnakkaisluokkalaisia.

Ne kaksi tyttöä, jotka mua olivat ala-asteella alkaneet kiusata, eivät onneksi olleet samalla luokalla. Saisin vihdoin rauhan heistä. Ehkä...

Selän takana puhuminen kuitenkin jatkui ja aina sain kuulla siitä. En tiedä, mikä nappi oli päässäni naksahtanut, kun en enää ottanut niitä haukkuja leikillä. Aloin katsoa oikeasti peilistä itseäni. Joka ikinen päivä. Katsoin peiliin itku kurkussa ja ajatukset huusivat päässäni taukoamatta.

"Ruma! Läski! Tyhmä! Idiootti! Huora! Lauta! Finninaama! Kantelija! Valittaja!" ne huusivat.

Aloin hiljalleen uskoa niitä. Tajusin, ettei mulla sen takia ollut kavereita, koska olin kaikkia näitä ja muita inottavia asioita lisää. Pidin suuni edelleen kiinni kiusaamisesta, vaikka kovasti kotona kyseltiin, onko kaikki hyvin.

"Kaikki on hyvin", vastasin ja hymyilin väkisin, mikä teki helvetin kipeää.

Jäin taas ulos porukasta. Tai... no mä seisoin porukassa mukana koulunpihalla, mutta kukaan ei puhunu mulle. Ne yritti aina salakavalasti siirtyä niin, että joku pääsi mun eteen ja seisoin usein porukassa, mutta kaikkien selän takana. Mua hävetti ihan sairaasti, että olin ulkopuolinen. Jos kerran yritin sanoa jotain, niin tuli vaivaantunut hiljaisuus porukkaan tai ne puhuivat päälle. Olin ilmaa. Mua ei ollut olemassa. Kaikki katsoivat mua koulussa kun jotain tarttuvaa tautia, koska en käyttänyt pillifarkkuja, vaan vähän löysempiä farkkuja. Rakastin ylisuuria huppareita ja skeittikenkiä. Senkään takia en sopinut joukkoon. Mulla oli myös pois muodista mennyt lila puman olkalaukku, kun muilla oli Guessin käsilaukut.

Itse en tykännyt niistä, mutta vihasin itseäni ylikaiken, kun en voinut olla samanlainen kuin muut. Kärsin tuolloin myös aknesta. Hävetti kun naamassa oli finnejä ja muilla oli sileä kaunis iho.

Samalla luokalla mun kanssa oli tyttö, joka asui samalla pihalla. Kysyin aina, että mennäänkö samaa matkaa ja hän suostui. Koulun lähettyvillä hän kuitenkin kiristi aina tahtia niin, että jouduin juoksemaan perässä. Häntä hävetti, että olin hänen seurassaan. Vapaa-ajalla hän kuitenkin vietti välillä aikaa kanssani. Jos meille kävi jotain sen arvoista, että siitä piti koulussa muille kertoa, niin tyttö kertoi sen niin, että olisi ollut yksin. Hän ei halunnut myöntää muille, että oli joskus kanssani vapaa-ajalla. Seisoin vieressä ja kuuntelin juttua. En uskaltanut ikinä sanoa, että olin kyllä ollut hänen seurassaan.

Tästä aiheesta tulee niin paljon tekstiä, että lopetan tähän. Jatkoa tulee taas jossain vaiheessa...