Mielikuvitusmaailma

Mielikuvitusmaailma

Kahdeksannelle luokalle mentäessä, kaikki oli jo ihan päin helvettiä. Mun ainoa kaverit tuohon aikaan olivat kirjat, päiväkirja ja veitsi.

Surullista, mutta totta.

Jokaikinen päivä mua ahdisti ja tunsin oloni tosi pahaksi. Vihasin koulua aina vain enemmän. Kasilla kuitenkin näille kiusaajille puhuttiin. Rehtori puhui niille ja ne ei enää kiusanneet. Oli silti jo myöhäistä. Olin jo saanut niin paljon iskuja, ettei niitä enää helpolla parannettu.

Syömisestä tuli vaikeeta. Ruoka ei oikein enää maistunut. Vitun läski, kaikui vain päässäni. Koulussa en käynyt enää ruokailussa. Kotona saatoin istua tunninkin syömässä yhtä leipäpalaa. Yritin näyttää kotona, että söin, vaikka se oli vaikeaa. Välillä äiti vahti, että syön. Ruoka ei maistunut miltään suussa. Jauhoin yhtä suupalaa kauan. Nielaisin vaikeasti. Otin taas ihan minimaalisen suupalan, jota jauhoin taas kauan.

Paniikkikohtaukset alkoivat. Ne tulivat usein yöllä. Sitten niitä alkoi tulla joka päivä, jos olin kotona hetkenkin yksin. Täällä on jotain pahaa, ajatukseni sanoivat mulle. Pelkäsin kuollakseni olla yksin kotona. Kohtaus alkoi pienestä jännittyneisyyden tunteesta ja koitin ajatella, ettei ole mitään pelättävää ja pitää rauhoittua. Harvemmin onnistuin. Helvetti oli irti, jos annoin yhdenkään kyyneleen valua poskea pitkin. Sen jälkeen huutoitkin suoraa kurkkua ja istuin lähimmässä nurkassa johon pääsin. Koiramme oli tietenkin hädissään musta. Se aina tärisi ja tuli mun viereen ihan kiinni istumaan ja välillä nuoli mun kasvoja.

Se helpotti. Kohtaukset kesti yleensä viidestä kymmeneen minuuttia, mutta tuntuivat tunneilta. Useasti kuitenkin päädyin lopettamaan paniikkikohtauksen viiltelemällä. Otin veitsen, viilsin ja kun kipu säteili kädessäni, heräsin paniikkikohtauksesta ja rauhoituin.

Viiltely oli mun huume. Jäin siihen pahasti koukkuun ja tein sitä kaiken aikaa. Kädet ja jalat piti saada täyteen. Haavoista tuli mun uusia kavereita. Jos vanhat hälveni, tein uusia. Olin totaalisen koukussa tähän toimintaan.

Menetin itseni kokonaan masennukselle. En yksinkertaisesti jaksanut enää. Koulun jälkeen makoilin sängyllä silmät auki aina seuraavaan aamuun asti. En saanut nukuttua, kun demonit kieppuivat päässäni. Olin täysin omassa maailmassani. Menin joka aamu kouluun ja tulin takaisin, muistamatta mitään päivän tapahtumista. Koulussa istuin tunneilla huppu päässä ja kuulokkeet korvissa. Tuijotin vain ikkunasta ulos, oikeasti näkemättä mitään. Elin omassa mielikuvitusmaailmassani. Loin sellaisen itselleni, jotta pääsin karkuun kaikkea sitä pahaa oloa.

Luin paljon fantasiakirjoja ja joskus saatoin ahmia niitä monta kerrallaan koulun jälkeen aina aamuun asti. Haaveilin siitä, kuinka voisin olla jotain muuta, kuin se, mitä sillloin olin. Olisin halunnut päästä kokonaan sinne omaan mielikuvitusmaailmaan, jossa kaikki olisi paljon parempaa.

Möröistä tuli todellisia. Lapsena pelkäsin jo pimeää ja kummituksia. Yläasteella niistä tuli oikeita. Varsinkin pimeässä aivoni kiusasivat mua harhakuvilla. Eikö todella riittänyt, että mua kiusattiin jo koulussa. Ei näköjään. Valvoin siis useimmat yöt paniikkikohtauksen ja harhojen kourissa. Sain unta vasta aamulla ja nukuin tunnin tai pari ennen kellon soittoa.

Halusin kuolla. Kahdeksannella luokalla kävelin joka aamu bussipysäkille. Bussipysäkki oli tien toisella puolella ja piti ylittää vilkasliikenteinen autotie, jossa ei ollut valoja.

Muistan, kuinka kävelin joka päivä sen tien eteen ja pysähdyin. Aloin joka kerta ajatella, että mitä jos...

Muutaman kerran kävelinkin vain tielle ja puristin silmiä kiinni. Ikinä ei käynyt kuinkaan. Aina auto ehti jarruttaa.

Kerran yöllisen ahdistuksen takia hiippailin alakertaan ja vanhempien viinakaapille. Otin sieltä viinapullon ja vessasta hain särkylääkepurkin.

Otin särkylääkeittä ja viinaa ja pian alkoi jo päässä pyöriä. Menin nukkumaan siinä toivossa, että kuolisin. Silmäni suljettua, ristin käteni ja ajattelin: "Levolle lasken, Luojani. Armias, ole suojani. Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi. Aamen."

Tämän turvin nukahdin.

Heräsin kuitenkin seuraavaan aamuun. Suretti entistä enemmän. Miksi en vain voinut päästä pois...