Sanat satuttavat enemmän, kuin teot

Sanat satuttavat enemmän, kuin teot

Seisoin koulussa välitunnilla. Seisoin jälleen ryhmässä, muiden selkien takana, pääsemättä piiriin. Olin hyvin iloton. En jaksanut enää paljoa puhua kellekään koulussa. Ihmiset loukkaantuivat tästä. Eräs kaverini ainakin loukkaantui...

Oli kysynyt monta kertaa, miksen puhu hänelle mitään tai naura hänen jutuilleen. Vastasin aina, etten tiedä. Ei vain naurattanut tai huvittanut puhua.

Kohta kuulin, että tämä kaverini oli tullut selkäni taakse ja kutsui mua nimeltä. Käännyin. Hänen takanaan oli toinen tyttö ja liuta poikia.

"No?" kysyin.

"Mä oon niin kyllästynyt tohon sun ylimieliseen käytökseen!" se huusi. "Muutenki mä en jaksa kattoo tota sun vitun finnistä, ja rumaa naamaa enää! On muutenkin ällöä, kun et hoida sun finnejäs!" se jatkoi huutamista.

Musta ei oikein tuntunut miltään. Katoin vaan sitä ilmeettömänä silmiin ja otin huudot vastaan. Olin niin poikki, ettei hetkauttanut enää mikään. Vaikka ois sota tullut, niin olisin varmaan vaan jäänyt siihen paikkaan seisomaan ja katselemaan.

Jokaikinen solu mun kehossa tuntui super painavilta. Mielialani oli aina neutraali. Mikään ei naurattanut, eikä surettanut. Oli vain tasapaksua.

"Aha", vastasin ja käänsin senlkäni joukolle.

Sama tyttö huusi mulle bussissakin, kun katsoin sitä kaksi sekuntia liian pitkään.

"Mitä vittua säki vitun meikkipelle tuijotat!" se huusi.

Olin alkanut meikata ja joo myönnän, että olin silloin aloittelija ja jälki ei ollut ammattimaista, mutta oli silti ikävää kuulla tämä kommentti.

Olin ruma meikillä ja ilman. Ihan sama.

Yhtenä iltana juttelin toisen kaverin kanssa pahasta olostani facebookissa. Tämä "kaveri" sitten kirjoitti mulle aika ikävän kommentin...

"Mä en enää jaksa tota sun valitusta ja muka pahaa oloo. Tapa ittes!" se kirjoitti.

Välitön paniikkikohtaus.

En saanut henkeä.

Juoksin alakertaan.

Äiti istui olohuoneessa, mutta oli niin keskittynyt omiin puuhiinsa, että livahdin huomaamatta.

Kohta veitsi oli kädessäni. Taas.

Nykypäivänäkään en oikein muista kohtausta. Vain sen, että yhtäkkiä veitsi oli kädessä ja yhtäkkiä toinen käsi ihan veressä.

Lattialle ei onneksi tippunut. Heräsin kohtauksesta, kun näin veren pulppuavan kädestäni voimakkaasti. Otin talouspaperia ja laitoin sen haavojen päälle ja vedin paidan hihan siihen päälle. Kurkkasin keittiön ovensuusta äitiä ja livahdin takaisin yläkertaan huoneeseeni.

Huoneessani huomasin, kuinka veri puski paksun paperikerroksen läpi ja valkoisen pitkähihaisen koko toinen hiha oli märkä ja punainen. En muista, miten sain veren tyrehtymään, mutta paidan heitin ainakin roskiin. En mä sellaista paitaa pyykkiin voinut laittaa, kun muuten kyseltäisiin.

Äiti kuitenkin myöhemmi huomasi haavan ja muistan vieläkin äidin järkytyksen sen ilmeestä. Haava oli melkein koko käsivarren levyinen ja varmaan sentin tai parin syvyinen. Siitä on tänäkin päivänä ruma jälki ja se muistuttaa mua tästä tapahtumasta aina.

Sitä ei kuitenkaan voitu enää tikata, vaikka se olisi tikkejä tarvinnut.

______________________________________________________

Vaikka mua kiusattiin vain sanoilla, katseilla ja porukasta pois jättämisellä, niin se sattui silti. Se tuntuu vieläkin pahalta. Mua sattuu kirjoittaa tätäkin. Kaikki umpeutuneet haavat revin nyt auki, kun muistelin taas näitä kivuliaita asioita. Vaikka vihasin kiusaajiani, en toivoisi heillekään tällaista, mitä käyn yhä edelleen läpi...